Niinipuu-lehti teki viime numerossaan todellisen paljastuksen kertoessaan Josif Stalinin aikaisten uhrien hautausmaalta Sandarmohin metsästä Venäjän Karjalasta löytyneestä Mänttärin suvun jäsenestä.

Sandarmohin hautausmaalle haudattiin jopa 80 000 Josif Stalinin aikana teloitettu ihmistä. Laaja alue on nykyisin metsittynyt.

– Tarina yllätyksekseni valaisi kadonneen isoisäni kohtaloa, savonlinnalainen Pentti Mänttäri, 60, kertoo.

Kouvolalaisen Ari Lehtomäen tekemä löytö Sandarmohin tsasounan kansiosta alkoi kilkattaa Pentti Mänttärin hälytyskelloja.

– Luin tarinaa ja tunnistin pian hämmästyneenä alueelle haudatun miehen isoisäkseni, savonlinnalainen kertoo Niinipuulle lähettämässään sähköpostissa.

Isoisä työskenteli Kotkan sahalla

Sandarmohissa syyttömänä teloitetusta, vuonna 1895 syntyneestä Johan Johaninpoika (Urho) Mänttäristä pojanpoika tietää vain sen, mitä hänen isänsä on aikanaan jutellut ja mitä on kuullut mummonsa sisaren kertomuksista.

Hääkuva Urho Mänttäristä ja hänen vaimostaan Tyyne Savolaisesta on ainoa jäljellä oleva kuva, joka Pentti Mänttärillä on tallessa isoisästään.

– Mummoni Tyyne Mänttäri (sittemmin Lentäinen) ei tapahtumista paljon puhunut ja kuinkapa se olisi nuorta pojankollikkaa kiinnostanut. Sukutietoisuus ja kiinnostus ymmärtääkseni herää vasta myöhemmällä iällä, kun vanha polvi on jo osin kadonnut tai menettänyt muistinsa. Mänttäri kertoo.

Isoisä oli ammatiltaan lankunkantaja ja työskenteli nuorena miehenä Kotkan sahalla ennen kansalaissotaa. Sotaan, punaisten riveihin, hän tuli vedetyksi edustamansa yhteiskuntaluokan ja Kotkan työväen painiseuran mukana, mutta selvisi hengissä tämän ankean vaiheen melskeistä.

– Sittemmin Urho ajautui Koivistolle ja Patalaan, jossa tapasi mummoni, kaupanhoitaja Tyyne Savolaisen ja avioitui tämän kanssa 3.7.1927. Perheeseen syntyi pian kolme lasta eli isäni Helge (30.3.1928), tätini Pirkko (20.5.1929) ja setäni Teuvo (8.3.1931), Pentti Mänttäri jatkaa.

Neuvostojohto houkutteli "työläisten paratiisiin"

Valtakunnan raja ei ollut kaukana ja Neuvostoliiton silloinen johto rohkaisi ja houkutteli 1920-30-lukujen vaihteessa propagandalehtisin ihmisiä muuttamaan ”työläisten paratiisiin”.

Suomalaisia siirtolaisia saapuikin paluumuuttajina aina Kanadasta asti etsimään onneaan Neuvostoliitosta. Suomessa oli työttömyyttä.

– Näin myös isoisäni päätti vuonna 1931 lähteä rajan taakse paremman elannon toivossa, Pentti Mänttäri kertoo.

Venäjän Karjalan Sorokassa oli silloin iso saha, jonne Urho Mänttäri lopulta pestautui lastaajaksi. Perhe tuli perässä vuonna 1932. Saattajaksi lähti mummon äiti Emilia Eskelinen, joka tarmokkaana ja venäjän kielen taitoisena oli suureksi avuksi.

– Matkalla koettiin myös harmia. Pietarin asemalla varastettiin suuri tavarakolli, jonka mukana menivät muun muassa uusi astiasto ja parhaat vaatteet. Perille kuitenkin päästiin ja taloksi asetuttiin vuokrakasarmiin. Emilia viipyi perheen apuna Sorokassa peräti kuusi kuukautta, Mänttäri jatkaa.

Arki työntäyteistä – paratiisista ei tietoakaan

Arki oli työntäyteinen, sillä mikään paratiisi Sorokka ei kuitenkaan suomalaisille ollut.

– Muistan mummoni kertoneen, että he näkivät ajoittain suoranaista nälkää. Mummoni oli kuitenkin tuonut mukanaan Koivistolta poljettavan Singerin. Mummon naapuriston perheille tekemillä ompelutöillä hankittiin kaivattua tulon jatketta, Mänttäri kertoo.

Perheen nuorimmainen kuoli Sorokassa ennen kuin ehti täyttää kaksi vuotta. Mahatauti koitui Teuvo-sedän kohtaloksi.

– Isäni ja hänen sisarensa ehtivät käydä muutaman vuoden koulua Sorokassa. Isäni kertoi, että Pirkon kanssa riidat käytiin enimmäkseen venäjäksi, koska venäjän kielessä oli paljon muhevampiä haukkumasanoja kuin suomessa, Pentti Mänttäri jatkaa.

Venäläislapset myös nimittelivät suomalaislapsia pihoilla ”fin zopa klin” (vapaasti käännettynä ”suomalainen saviperse”).

Isoisän kohtalo jäi vuosiksi arvoitukseksi

Stalinin aika Neuvostoliitossa oli vaikeaa monelle ja etenkin ulkomaalaisille. Koivistolle lähetettyjä kirjeitä sensuroitiin ja lopulta koko kirjeenvaihto kiellettiin.

– Isoisäni osalta valtion vainoharhaisuus konkretisoitui eräänä marraskuun yönä vuonna 1937, jolloin hänet tultiin vangitsemaan kotoa. Syytä vangitsemiseen ei silloin, eikä myöhemminkään kerrottu mummolleni, Mänttäri kirjoittaa.

Savonlinnalaisen isä muistaa sisarensa kanssa heränneensä tapahtumaan.

– Urho oli sanonut tulevansa pian takaisin, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Mummoni yritti turhaan selvittää miehensä kohtaloa, Mänttäri kertoo.

Vasta vuosia myöhemmin Neuvostoliitosta kantautui vahvistamaton tieto siitä, että Urho Mänttäri oli ammuttu ”kansanvihollisena”. Varsinainen tuomion syy, eikä se, kuka oli syypää hänen vangitsemiseen koskaan selvinnyt.

– Alkuunpanijana saattoi siihen aikaan olla vaikka kateellinen naapuri tai vain väärä kansalaisuus. Mummollani ei myöskään ollut tietoa mihin isoisäni oli vangitsemisen jälkeen viety, saati hautapaikasta, Pentti Mänttäri kertoo.

Sitä, että Urho Mänttäri oli syytön mihinkään venäläisvastaiseen toimintaan ei kukaan suvun piirissä epäillyt.

– Mummolleni isoisän syyttömyyttä ei kukaan koskaan Neuvostoliitosta vahvistanut, vaikka Urhon kohtaloa yritettiin tiedustaa myöhemmin Suomen ulkoministeriön kautta.

Venäjän kielelle käännetty Mänttäri-nimi (Mjanttor) löytyi tsasounassa olevasta kansiosta. Nimi on sivun keskivaiheilla lihavoituna.

Asia olisi jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi, kuten olisi viimeinen leposijakin, ellei Ari Lehtomäen matka olisi johtanut Poventsaan. Sandarmohin kansiosta löytyneen tiedon mukaan Urho Mänttäri vangittiin 28.11.1937, tuomittiin 2.1.1938 ja ammuttiin 9.1.1938. Hänet tunnustettiin syyttömäksi 6.6.1989.

Isoäiti palasi lapsineen Koivistolle

Savonlinnalaismiehen isälle ja tädille kokemukset Neuvostoliitossa jäivät mieleen traumaattisina.

– Tuskin mummonikaan siitä vammoitta selvisi. Mummollani oli onneksi Suomen passi ja hän palasi takaisin Koivistolle talvella vuonna 1938 lasten kanssa.

Mummon äidin Emilian taloudessa oli tilaa, koska edellisen vuoden marraskuussa oli kuollut tyttärien isoäiti Judit ja hiukan aiemmin hänen sisarensa Elina.

– Mummoni sisar Terttu kirjoitti muistelmissaan, ”ettei meidän mökissä pitkään aikaan naurua kuulunut", Pentti Mänttäri jatkaa.

Elämä kuitenkin jatkui.

– Isäni ja tätini aloittivat keväällä 1938 suomalaisen kansakoulun Kotterlahdessa sekä mummoni pääsi töihin osuusliikkeeseen Viipuriin. Alkoi aktiivisen unohtamisen aika, Pentti Mänttäri jatkaa.

– Muut lapset haukkuivat isääni ja tätiäni koulussa aluksi ryssiksi. Siksi myös venäjän kieli haluttiin unohtaa kokonaan. Isäni yritti vasta viisissäkymmenissä palauttaa kieltä kansalaisopistossa Savonlinnassa, muttei koskaan enää täysin oppinut, hän jatkaa.

Mummonsa ompelukonetta Pentti Mänttäri muistaa lapsuudessani polkeneensa eräänkin kerran. Vanha Singer on edelleen tallella isoäidin vanhuudenmökissä Kuortissa, joka palvelee nykyisin savonlinnalaisen omaa perhettäni kesämökkinä.

Sandarmohin hautausmaalla oleva tsasouna kätkee sisälleen erääseen Mänttärin suvun jäseneen liittyvän kohtalon.

– Ajoittain tulee miettineeksi, miten paljon toisenlainen oma elämäni mahtaisi olla, jos isoisäni olisi jäänyt eloon. Ihmisten elämänkohtalot ovat joskus enemmän vain sattumusten kuin omien, tietoisten valintojen seurauksia, savonlinnalainen toteaa.

Sandarmohin metsän kauheasta salaisuudesta voi lukea lisää tuoreesta artikkelista Ilta-Sanomien verkkosivulta.

Tarinan kouvolalaisen Ari Lehtomäen löytöretkestä voi lukea Niinipuun viime numerosta sivuilta 20–21.