LIIKKALA–HELSINKI–VIIPURI Mänttärin Sukuyhdistyksen 90-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Niinipuun toimitus julkaisee kokonaisuudessaan sukuyhdistyksen yhden perustajajäsenen Evert Mänttärin pojan Matti Mänttärin, 90, lapsuusajastaan kertovan tekstin.

"Marraskuun viimeisen päivän aamu Viipurissa vuonna 1939 valkeni lauhana ja harmaana. Kello oli yhdeksän ja isoveljeni Olli ja Paavo olivat jo menneet kouluun sekä isä Evert töihin Osuusliike Torkkelin pääkonttoriin.

Niin kuin aina, istuimme minä ja pikkusiskoni Helka keittiön pöydän ääressä aamukaaokaota juomassa, kun  kaupungin ilmahälytyssireenit alkoivat soida. Äiti Saimi koetti olla näyttämättä pelkoaan, mutta kyllä me lapset tiesimme, että nyt oli tosi kyseessä. Vaikka paljoa ei kuusivuotias vielä maailmanmenosta ymmärtänyt, sodan uhka oli raskaana piirittänyt meitä jo jonkin aikaa. Olinkin nähnyt unta, jossa Viipurin tornissa liehunut Suomen lippu repeytyi kahtia.

Äiti oli pakannut valmiiksi tavaroitamme ja laukkuja mahdollista pakenemista ajatellen. Isä oli jo järjestänyt meille kuljetusta. Tiesimme, että huolettomat päivämme Viipurissa olivat katoamassa.

Juoksimme hengästyneinä alas kellariin muiden kerrostalossa asuvien kanssa ja istuimme siellä hiljaa kuunnellen pommikoneiden ja räjähdysten pelottavaa musiikkia.

Kohti liikkalaa ja evakkoa

Jo samana päivänä pakkauduimme kaikki opettaja Hakkaraisen perheen kanssa kuorma-autoon tavaroinemme ja suunnistimme kohti Liikkalaa ja evakkoa.

Äiti ja pikkusisko istuivat auton edessä isän ajaessa ja me pojat  Hakkaraisen perheen kanssa auton lavalla viltteihin kääriytyneinä.

Taakse jäivät rakkaat kotikadut, tutut rakennukset kuten Viipurin pyöreä torni, joka näkyi kotimme ikkunasta ja vilkas, kansainvälinen ja eläväinen  kaupunki entisine leikkipaikkoineen, kuten viereinen Torkkelin puisto, jossa olin saanut muun muassa käydä kuuntelemassa sotilassoittokunnan konsertteja ja laskemassa mäkeä. Tuo päivä käänsi meidän ja koko Suomen elämän ja historian uuteen, epävakaaseen aikakauteen.

Osuuskaupalla 60 toimipaikkaa Viipurissa

Ajoimme suoraan takaisin isän kotiseudulle. Majoituimme nyt Liikkalaan, Kosen taloon, jossa asui isän 14 vuotta vanhempi sisar Hilda Ahola perheineen.

Isä palasi heti perheen turvaan saatuaan takaisin Viipuriin huolehtimaan työtehtävistään: 60 toimipaikan toiminnasta, joita koetettiin pitää yllä  ilmahyökkäyksistä huolimatta. Isä siirsi heti talvisodan alettua  tärkeimmät arkistot ja tavaravarastoja myöhemminkin useaan otteeseen yhteensä 24 riiheen Liikkalan Mänttärinmäelle.

Lapset eivät  usein isää noina aikoina tavanneet, mutta kirjeet kulkivat mahdollisuuksien mukaan kotoa isän luo ja myös isä kirjoitti kotiin kuulumisiaan.

Luistelua joen jäällä Kosen maatilalla asuessa

Aikaa vietettiin siis aluksi Kosen maatilalla, jossa oli talven ilot ja leikit lasten ulottuvilla. Seurana oli monta pikkuserkkua, koska isän isosiskolla Hildalla oli tytär Hanna, jonka lapset olivat kanssamme samaa ikäluokkaa.

Luisteltiin läheisen joen jäällä, hiihdettiin, laskettiin mäkeä ja pelailtiin pelejä. Joulukin vietettiin Kosella. Kuusi haettiin metsästä ja koristeltiin, joulupukkikin kävi. Omasta lahjapaketistani löytyivät niin sanotut Nurmekset, irtoterät, jotka kiinnitettiin monoihin luistelua varten, isommilla oli jo oikeat hokkarit.

Muutakin hauskaa oli jäällä kuin luistelu: sinne oli rakennettu kelkka, jolla saattoi mennä huimaa vauhtia ympyrää toisten työntäessä. Paavo-veljeni piirteli taitavana piirtäjänä ilmataisteluista kertovia tarinoita, muiden lasten seuratessa.

Voittajat ja häviäjät tarinassa oli helppo arvata! Kalevi-serkku ja Paavo tekivät itse “oikeat kaasunaamarit” ohjeiden mukaan kaasuhyökkäystä silmälläpitäen. Leikkimielisesti he sitten huusivat ilmahälytystä perunakellariin paenneille, että kaasusota on syttynyt.

Lapsille sotakin oli osittain leikkiä. Talvella oli lapsen kiinnostavaa seurata, kun joesta lohkaistiin valtavia metrisiä jääkappaleita ja ne kuljetettiin hevoskyydillä latoon sahajauhojen alle. Se  auttoi vielä kesähelteilläkin säilyttämään lypsymaidon pilaantumattomana, kun muita kylmiöitä ei vielä ollut käytettävissä.

Maatilan työt olivat uutta ja ihmeellistä seurattavaa pienelle pojalle. Hevoskyydillä pääsin käymään Sippolan meijerillä ja myllylläkin, jotka olivat jännittäviä paikkoja.

Tunnelmat olivat sodasta johtuen vakavat

Joulun jälkeen muutettiin noin kilometrin päähän joen toiselle puolelle, isän veljen Augustin isännöimään, isän vanhaan kotitaloon, Akulaan, joka oli myös maatila.

Akulassa hiljennyttiin joka ilta yhdessä hartaushetkeen ja virsiä veisattiin urkuharmonin säestyksellä. Joku talon väestä piti yleensä lyhyen hartauspuheen.

Lapsen mieleeni jäi myös unohtumattomana August-sedän vaimon Hiljan sanat siitä, että vihollisellakin  on sielu, kun hän kuuli muiden moittivan venäläisiä lentäjiä ilmahyökkäyksien alettua. Jo Kosella oli Hilda-täti kertonut  kortinpeluun olevan syntistä puuhaa, kun pelasimme Mustaa-Pekkaa. Tunnelmat olivat sodasta johtuen usein vakavat ja kristinuskosta haettiin lohtua sekä turvaa.

Akulassa ei kuunneltu radiota. Niinpä me lapsetkin juoksimme naapuriin, jossa asui isän serkku Otto ja kuuntelimme siellä viimeisimmät uutiset sodan vaiheista. STT:n uutiset luki siihen aikaan myöhemmin elokuvaohjaajana tunnettu Roland af Hällström. Lehtiä myös luettiin: minulle Suojeluskunnan Hakkapeliitta-lehti oli koko sota-ajan tärkeä. Rymy-Eetu -sarjakuvaa katselin jo ennen kuin osasin lukea.

Kuuntelin aikuisten keskusteluja muun muassa siitä, miten kansalaisia oli kehotettu tekemään Molotovin coctaileja puolustusta varten pulloihin. Sankarina talvisodassa ollutta tarkka-ampuja Simo Häyhää lehdet sekä radio ylistivät ja minäkin seurasin hänen vaiheitaan kiinnostuneena. Sotasankarien saamat mitalit ja ylennykset olivat myös mielenkiintoni kohteina.

Toivo-setä voitti MM-kultaa ampumakisoissa

Muutot jatkuivat. Seuraavaksi siirryimme isän veljen Sulon hoitaman osuuskaupan yläkertaan, jossa asui jo Sulon perhe lapsineen eikä tilaa ollut paljon.

Isän veli Toivo oli lähettänyt heille säilöttyä riistaa, jota tarjottiin harvinaisena herkkuna meillekin. Toivo oli voittanut vuonna 1938 MM-kisoissa kultaa ampumakisoissa, jossa oli saanut kaikki 40 laukausta kymppiin ensimmäisenä maailmassa ja me lapset luonnollisesti ihailimme häntä.

Serkkujen kanssa pelailtiin lautapelejä ja leikittiin niin ulkona kuin sisälläkin.

Pian isä kuitenkin löysi meille oman vuokratalon, jossa asuimme lyhyen aikaa. Syksyllä koulu alkoi minullakin ja kävelin  ensimmäiselle luokalleni kouluun Inkeroisiin, jossa olin vain marraskuuhun asti.

Kesänviettoa Sippolan Savijärvellä

Kaikki kesät vietimme kuten ennen sotaakin kesähuvilallamme Savijärvellä, josta oli muodostunut meille lapsille  ja koko perheelle tärkeä ja rakas paikka.

Usein olimme siellä ilman isää, koska työ ja erilaiset velvollisuudet veivät hänet Viipuriin tai Helsinkiin. Kun isä tuli, teimme yhdessä paljon erilaisia puutarhatöitä, maalasimme ja korjasimme rakennuksia sekä kalastimme ja saunoimme koko perhe vaikka keskellä päivää.

Meillä oli pitkä laituri, jota pitkin sitten kilvan juoksimme ja hyppäsimme veteen. Myös urheilimme ahkerasti ja vieraita kävi usein. Sukulaislasten Sepon ja Eeron tuloa oikein odotimme. Saimi-äidin nimipäivillä oli joskus yli sata vierasta.

Meille oli hankittu myös iloksemme pässi, jota härnäsimme ja juoksimme sitten pakoon. Sodan äänet kuuluivat joskus kaukaa Savijärvellekin. Myös desantteja pelkäsimme – etenkin silloin, kun isä oli poissa, heistä oli kuultu karmeita tarinoita: naapuritaloon oli tunkeutunutkin yksi desantti.

Näin sota-ajan kaiut vaikuttivat meidän lasten elämään, vaikka päivät Savijärvellä olivatkin muuten huoletonta ja hauskaa aikaa. Junalla matkustimme välillä ostoksille Inkeroisiin ja siellä pääsinkin usein ruokalaan syömään hernekeittoa tai lihapullia.

Posti tuli tuohon aikaan paikallisille aina Liikkalan asemalle. Asemarakennuksessa posti levitettiin avoimesti odotushuoneen pöydälle ja sieltä kyläläiset hakivat kaiken postinsa milloin ehtivät. Sain joskus hakea postin ja myös maitoa läheiseltä tilalta. Noin puolentoista kilometrin matka taittui luonnonkaunista reittiä ja mielelläni lähdin hakureissuille, kun vielä asemalla saattoi myös tavata tuttuja.

Muutto Inkeroisista Helsinkiin

Ns. välirauhan ajan – Moskovan rauhasta 13.3.1940 kesäkuuhun 1941 – asuimme ensin Inkeroisissa, sitten muutimme Helsinkiin. Isä toimi kansanhuoltoministeriössä osastosihteerinä. Helsingissä asuimme aluksi  Ruoholahdessa, jossa jatkoin koulunkäyntiä. Koska olin tottunut jo Viipurissa kulkemaan kaupungin keskustan kaduilla, opin nopeasti liikkumaan myös Helsingissä. Koulumatkan Ruoholahdesta Kansallismuseon nurkilla sijaitsevaan kouluunkin kävelin heti itsenäisesti.

Muutimme vastavalmistuneeseen kerrostaloon, jossa asui myös Hella Wuolijoki‚ ehkä siksi talossa oli portinvartijakin, joka oli aika erikoista. Muutimme kuitenkin pian Munkkiniemen Puistotielle ja koulukin vaihtui. Munkkiniemen aika oli lapsille elokuvien, hiihtoretkien ja monien leikkien aikaa.

Kovin paljoa eivät välirauhan tapahtumat näkyneet meidän elämässämme muuten kuin välillisesti isän töiden kautta. Pitkäaikainen, jo Inkeroisten aikainen apulaisemme, niin sanottu Hannulan täti eli Helena Hannula ja hänen tyttärensä, joka välillä asui meillä äitinsä sijaan apuna, olivat kiinteä osa perhettämme myös Savijärvellä.

Kun isä oli kotona, teimme hänen kanssaan muun muassa hiihtoretkiä meren jäälle; kova pakkanenkaan ei meitä estänyt. Koko perhe kävi myös kyläilyillä ja elokuvissa yhdessä. Munkkiniemen Puistokinossa katsoimme uutuuselokuvia, kuten “Kulkurin valssin” ja Suomisen perhe -elokuviasekä radiosta kuuntelimme usein Markus-sedän lastenohjelmaa.

Sodan uhka aloitti liikellekannallepanon

 Kesäkuun alussa vuonna 1941 uudelleen sotaan joutumisen uhka johti reserviläisten kutsumisen ylimääräisiin harjoituksiin. Kohta alkoikin varsinainen liikekannallepano.

Juhannuksen alla isä sai kutsun ja rannikkotykistön vääpelinä komennuksen Suomenlinnaan, Isosaaren linnakkeeseen. Kesäkuun 25. päivän suurpommitus merkitsi jatkosodan alkamista.

Elokuussa isä siirtyi komennuksella kansanhuoltoministeriön yhdyskuntaupseeriksi. Myös toiveet Viipurin takaisin valtaamisesta nousivat ja Osuusliike Torkkelin toiminnan käynnistämistä alettiin suunnitella.

Elokuun 29. päivänä 1941 Viipurin linnan tornissa liehuikin taas Suomen lippu. Isä lähetettiin Viipuriin kansanhuoltoupseeriksi eli sotilasvirkamieheksi. Kaupunki oli kärsinyt vakavia vaurioita, puolet rakennuksista oli tuhoutunut. Muun muassa kotitalomme, niin sanottu Markeloffin talo ja keskustoimitalo vaurioituivat pahoin talvisodan pommituksissa.

Isän työpäivät olivat pitkät, sillä olihan hänellä kaksi virkaa täytettävänään – kansanhuoltoupseerin ja Osuusliike Torkkelin toimitusjohtajan työt. Syyskuussa avattiin jo ensimmäinen myymälä katkeran pakoajan jälkeen. Työ vaati matkustelua maakuntiin, kuten päämajaan Mikkeliin, monia neuvotteluja eri tahojen kanssa ja henkilöstön hankkimista sekä toimitilojen sekä myymälöiden etsimistä ja rakennuttamista.

Puolentoista vuoden ajan perhe joutui elämään erossa isästä; toki hän mahdollisuuksien mukaan kävi joko kesäisin kesämökillä ja muulloin kaupunkikodissa vierailuilla. Minä ihailin isän upseerin univormua, jossa oli mielestäni komea rähinäremmi ja kauluslaatat ristikkäisine hopeanvärisine tikareineen ja tähtineen.

Isällä oli vaikeaa elää erossa perheestään

Olli-veljeni sairastui ja oli pitkään heikkona, välillä häntä hoidettiin sairaalassakin. Isälle oli vaikeaa elää erossa perheestään etenkin silloin, kun lapset sairastivat tai oli jokin juhlapyhä.

Ikävä kaihersi, mutta sekä kirjeet että tapaamisen odotus toivat iloa. Haikeat olivat aina perheen tunnelmat, kun isä joutui lyhyen käyntinsä jälkeen palaamaan takaisin Viipuriin. Savijärveltä hän lähti usein yöjunalla sunnuntaina, jotta maanantaiaamuna pääsi heti töihin käsiksi.

Isä tallensi päiväkirjoihinsa näitä tuntojaan ja vaiheitaan töidensä edistymisestä sekä yleistä tietoa sodanajan tapahtumien etenemisestä päivä päivältä. Kotona meillä oli seinällä kartta, johon merkittiin rintamatapahtumien muutokset nuppineuloilla.Perhe pääsi palaamaan Viipuriin

Vihdoin syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1942 muutimme takaisin Viipuriin. Vaikka kotitaloamme oli pommitettu, se oli korjattu kaakeliuuneja myöten ja saatoimme palata entiseen asuntoomme.

Koko perhe iloitsi, kun pitkästä aikaa voitiin viettää rauhassa yhteistä elämää vanhassa kodissamme. Me lapset palasimme kouluun, joka jälleen aloitti uudelleen toimintansa.

Viipurin kauneus oli taas pikkupojan koettavissa, kun riensin kouluun Torkkelinkadulta puiston poikki paraatikentän kautta. Matkalla olivat saksalais-suomalainen ja ortodoksinen kirkko, Raatihuoneentori, Raatihuone ja lopulta kaunis koulurakennus, josta näkyi hyvin museo pilareineen.

Näkymät piirtyivät unohtumattomina mieleeni. Muistan hyvin myös junalla tehdyn pihkanhakuretken. Jokaisella koululaisella oli oma pussi, johon piti valuttaa pihkaa, ja näin lapsetkin osallistuivat yhteisiin talkoisiin.

Meille perheenä tämä toinen Viipurin kausi oli sodasta ja säännöstelyistä huolimatta hyvää aikaa. Kaupunki heräsi eloon – kadut ja puistot täyttyivät taas ihmisistä, elokuvateatterit näyttivät filmejään, musiikkiopiston toiminta käynnistyi ja raitiovaunutkin kulkivat.

Pääsin ylpeänä marssimaan suikka päässä sotilaspoikien mukana suuressa paraatissa. Isä suunnitteli meille uutta taloa Neitsytniemestä hankitulle tontille. Osuusliikkeen suuret laajentamissuunnitelmat olivat pitkällä, ja tarkoitus oli alkaa toteuttaa niitä heti rauhan tultua.  Usko Viipurin tulevaisuuuteen eli vahvana.

Neuvostoliitto aloitti pommitukset helmikuussa 1944

Toisin kuitenkin kävi. Helmikuussa vuonna 1944 Neuvostoliitto aloitti Helsingin ja muiden rannikkokaupunkien pommitukset. Isä siirsi perheensä heti turvaan lähestyvän rintaman tieltä taas Liikkalaan Sulo-sedän perheen luo.

Meille oli haikeaa jättää Viipuri ja hyvin alkanut uusi aika siellä. Isä joutui tietysti jäämään Viipuriin hoitamaan työtään ja muun muassa siirtämään tavaravarastoja Anjalaan.

Suurhyökkäyksen rajuus ja nopeus yllätti sekä pakotti väestön pikaisesti lähtemään kaupungista viikon sisällä. Viimeisen tavarakuorman mukana poistuivat isäni ja apulaisjohtaja Reino Kellari aamuyöllä 20. kesäkuuta. Samana päivänä neuvostojoukot valtasivat kaupungin.

Muutto Inkeroisiin syksyllä 1944

Syksystä 1944 alkaen asuimme Inkeroisissa; ensin pari talvea Tehtaanmäellä ja sitten keskustassa niin sanotussa Paavilaisen talossa lähellä Anjalan sillankorvaa.  Muuttoja oli siis monia ja lopulta päädyimme suureen Harvialan taloon pidemmäksi aikaa.

Isän tehtäviin kuului  aluksi Osuusliike Torkkelin toiminnan alasajo ja  Anjalaan suurella vaivalla tuotujen liikkeen tavaroiden myyminen. Osuusliikeaatteen vankka kannattaja ryhtyi tuohon aikaan myös yksityisyrittäjäksi. Hän omisti Inkeroisissa pärehöyläämön, Kotkassa höyrypesulan ja Mäntyharjulla sementtivalimon.

Joskus me lapsetkin pääsimme niitä tarkastamaan. Muistan myös, kun isä makasi sairaana, mutta ostaja tuli ostamaan tiiliä ja lappoi paksun pinon seteleitä lompakostaan, jotta sai tarvitsemansa tiilet kattoansa varten. Höyrypesulan mainoksia me pojat jaoimme Kotkassa postiluukuista.

Sukulaisleski: “Kaikkeni olen antanut isänmaalle”

 Rauha oli palannut, mutta sodan seuraukset olivat vielä pitkään läsnä myös lasten elämässä. Moni sukulainen ja tuttava oli menettänyt henkensä.

Erityisen voimakkaana vaikutti mieleeni, kun ikäisteni leikkitoverien ja ystävieni Eeron ja Sepon isä Uuno Mänttäri kaatui. Hän oli lähtenyt vapaaehtoisesti vielä viimeiseen hyökkäykseen, vaikka oli jo saanut vapautuksen taisteluista.

Isäni joutui viemään raskaan suruviestin leskelle ja tämän äidille. Uunon äiti oli tällöin todennut: “Kaikkeni olen antanut isänmaalle, mitään en voi enää antaa”. Uuno oli nimittäin jo kolmas kaatunut poika tässä perheessä ja myös viimeinen elossa ollut.

Tämän sukulaisperheen tragedia vaikutti voimakkaasti meihin kaikkiin ja isäni auttoi sukulaisleskeä rakennuttamalla uuden talon, joka valmistui pian sodan päätyttyä. Hän oli luvannut Uunolle ennen sotaan lähtöä, että pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti käy.Evakkomatka päättyi Kuopioon

Myöhemmin perheeni muutti Kuopioon, kun isäni nimitettiin Kuopion Osuusliikkeen toimitusjohtajaksi.

Snellmaninpuiston vierellä sijaitsevaan funkkistaloon muutettiin samoja huonekaluja, tauluja ja muita henkilökohtaista esineistöä, jotka olivat koko ajan kulkeneet mukanamme kaikissa vaiheissamme talvisodan syttymisestä rauhan aikaan.

Pala tuttua kotia oli näin aina ollut läsnä kaikissa muuttuvissa asuinpaikoissamme. Evakkomatka päättyi Kuopioon, mutta Viipurin lumo muistoineen ei ole koskaan poistunut sydämestäni."

Kirjoittaja on Mänttärin Sukuyhdistyksen yhden perustajajäsenen Evert Mänttärin 90-vuotias poika. Tekstin kirjoitti isän sanelun mukaan tytär Laura Mänttäri.