KOUVOLA, LIIKKALA Kädentaitojen näyttely ja tarinailtapäivä houkuttelivat Liikkalan VPK-talolle Kouvolaan yli sata vanhoista kädentaidon tuotteista ja entisajan tarinoista kiinnostunutta ihmistä. Tilaisuus pidettiin lokakuun viimeisenä sunnuntaina.

Haitari soi ja ihmisiä soljui erilaisia kädentaitoja esittelevien pöytien äärellä. Yhden nurkkauksen ympärille oli kerääntynyt erityisen paljon väkeä. Miniät Liisa Koivu ja Pirjo Koivu Haminan Metsäkylästä pitivät kehruunäytöstä.

– Kotiteollisuuskoulussa ollessaan Lyyli Koivu (o.s. Satu, ent. Spännäri) rakensi tämän rukin 1920-luvulla. Anoppi ei käyttänyt tätä 1950-luvun lopun jälkeen. Kaivoimme rukin esiin mieheni kotitalon aitasta, putsasimme sen ja otimme sen uudelleen käyttöön, Liisa kertoi.

Häntä viehättävät entisajan käsityötavat ja niin kehruurukkikin tuli uusiokäyttöön.

– Pirjo (Koivu) houkutteli minut mukaan Haminan kansanopiston kehruukurssille, Liisa kertoi.

– Kaksi vuotta olen harrastanut kehräämistä. On kiinnostavaa tietää, miten ennen on tehty, lähes 100-vuotiaalla rukilla kehräävä Pirjo jatkoi.

Molemmat Koivut kuuluvat Vehkalahden maa- ja kotitalousnaisiin.

Ei ole koiraa karvoihin katsomista

Liisa Koivu kehrää lankaa kissan ja koiran karvoista. Hän on käyttänyt persialaiskissan ja pyhän birman karvoja.

– Erityisenä tavoitteenani on kehrätä lankaa mahdollisimman monen koirarodun karvoista. Nyt koossa on kahdeksan eri rotua ja erikoisuutena supikoira, hän kertoi.

Liisa Koivu sanoi, että kehruu hänelle puhtaasti harrastus.

– Tämä on kokonaisuutena hidas prosessi, kun karva kehruun jälkeen kerrataan, lanka laitetaan vyyhdelle ja pestään. Sen jälkeen päästään kutomaan. Lampaan villa pitää pestä ennen kehräämistä ja kertaamista sekä sen jälkeen pestä vielä toisen kerran.

Hän on kutonut omasta villalangastaan lapasia, sukkia ja ranteen lämmittimiä.

Pirjo puolestaan kertoi kehräävänsä lankaa lampaan villasta ja koiran karvoista.

– Itselläni on lyhytkarvainen bordercollie, josta ei saa kovin hyvin karvoja. Aikaisemmin meillä oli pitkäkarvainen bordercollie, jonka karvat soveltuivat paremmin.

Suomalainen luonto tarjoaa runsaasti koru- ja käyttöpuuta

Haminalainen Pekka Järvinen tunnetaan taidokkaista puukäsitöistään. Hän on sorvannut ja veistänyt mitä erilaisimpia käyttö- ja koriste-esineitä aina autojen pienoismalleista astioihin.

– Koivu, raita, tammi, pihlaja, ... Suomen luonnosta löytyy hyvin paljon koru- ja käyttöpuuta. Pyrin tuomaan töissäni esille monipuolisesti eri puulajejamme, hän esitteli sippolalaiselle Kirsti Porvarille ja ruotilalaiselle Anja Punttilalle.

Liikkalalaiset Puustisen siskokset Leena Kaukiainen, Liisa Puustinen ja Eeva Puustinen olivat tuoneet näytille omat kansallispukunsa, jotka ovat syntyneet samalla Tuula Tanttula-Murron vetämällä kurssilla Karhulassa 1970- luvulla.

– Puvut ovat olleet yllämme Suomen 100-vuotispäivänä viime vuonna ja valtakunnallisena kansallispukujen tuuletuspäivänä viime kesänä, Liisa Puustinen ja Leena Kaukiainen kertoivat.

Viime vuoden kesällä siskokset toteuttivat pitkäaikaisen haaveensa ja järjestivät lapsuudenkotinsa yläkertaan yksityisen käsityönäyttelyn, jonka työt olivat pääasiassa heidän äidinsä Elvi Puustisen tekemiä.

Sippolalaiset Asko Kurittu ja Leena Talvala esittelivät pääasiassa Askon tekemiä puutöitä. Esillä oli myös Leena nypläämä pitsiliina.

– Se sopii erityisesti kansallispuvun kanssa käytettäväksi – ja se meni yllättäen kaupaksi, vaikka tämä ei ollut myyntinäyttely, hän kertoi.

Kurittu teki puutöitä aktiivisesti ja ammattimaisesti 2000-alun ensimmäisen vuosikymmenen, kunnes sairastui puupölyn aiheuttamaan astmaan.

– Työstin muun muassa raitaa, tervaleppää, tammea ja tuomea. Töitäni levisi kotimaan lisäksi suomalaisten vieraiden kautta ulkomaille ainakin kymmeneen eri maahan. Puuntyöstökoneet ovat kaikki yhä tallella, mies kertoo.

Eläkkeellä oleva inkeroislainen freelance-toimittaja Inkeri Marttila on perehtynyt suomalaiseen käsityöhön.

– Pellava ja villa olivat entisajan yleisimmät materiaalit, joista valmistettiin niin vaatteita kuin kodintekstiilejä. Pellavan teollista valmistamista yritettiin kehittää, mutta helpommin hyödynnettävissä ollut puuvilla valtasi alaa, hän kertoi tutkiessaan maatalon emäntä Lyyli Paasivirran (o.s. Mänttäri) perheen vanhoja tekstiilejä.

Marttila näkisi suomalaisessa pellavassa mahdollisuuksia nykytekniikalla tuotettuna.

– Pellava olisi hyvä materiaali vaikkapa sairaaloissa ja vanhainkodeissa käytettäviin lakanoihin. Se ei hiosta lainkaan.

"Ihmisten muisteleminen on tulevaisuuden suunnittelua"

Kädentaitojen näyttely jatkui parituntisella tarinaosiolla.

Tilaisuuden aloitti anjalalainen Uolevi Karihma kuuaiheisella runoteoksellaan.

Haminalainen historioitsija Leena Morottaja muisteli Liikkalan Mänttärinmäellä sijaitsevaa Rannanmaan taloa, joka rakennettiin jo vuosina 1876–98.

– Rannanmaa oli meille erityinen paikka. Sodan jälkeen kaupungeissa oli pulaa kaikesta, me elimme omavaraista ja henkisesti rikasta elämää. Lasten kasvatus maalla oli sitä, että elimme mukana kotitilan töissä.

Morottaja korosti, että hänen näkökulmansa Rannanmaahan on hyvin henkilökohtainen ja yksipuolinen.

– Ihmisten muisteleminen on tulevaisuuden suunnittelua enemmän kuin menneisyyden muistelemista, hän muistutti.

Morottaja kertoi hauskan anekdootin, joka kuvaa Rannanmaan väen positiivista asennetta.

– Vanha emäntä totesi lääkärille, että ennen hän kantoi sika-astiaa yhdellä sormella, mutta nyt hän tarvitsee kahta sormea.

Sippolan sivistyneitä ja ruotsiksi röhkineitä sikoja

Sippolalainen kotiseutuharrastaja ja eläkkeellä oleva opettaja Eila Korjala esitti Lauri Pohjanpään runon "Syksy", jonka jälkeen estradille astui inkeroislainen Seppo Tarhala haitareineen.

– Tiedättekö mikä ero pelimannilla ja ammattimuusikolla? Ammattimuusikkoa ei tahdo saada lavalle ja oelimannia ei tahdo saada ppis lavalta, mies kevensi välispiikillään.

Musisoinnin jälkeen Eila Korjala muisteli entisajan Sippolaa ja Sippolan Hovia.

– Sippola on ollut hyvin kansainvälinen paikka. Esimerkiksi Saveron lasitehtaan koulussa opetettiin viidellä eri kielellä ja tehtaalla oli oma kirkko. Sippolan edistyneisyyttä pilkattiin ja puhuttiin Sippolan sivistyneistä; kerrotaan, että Sippolassa siatkin röhkivät ruotsiksi. Sippolan kartanomeijerissä valmistettiin Suomen ensimmäinen emmental-juusto vuonna 1856.

Korjala muistutti myös sukuyhteyden ja muistojen tärkeydestä nykypolville.

– Kun tuuli käy ylitsemme, emme tiedä missä kuljemme.

Ruotilalainen Mirja Heikkilä lauloi Seppo Tarhalan haitarisäestyksellä kappaleet "Lehti puusta variseepi", "OI katsohan lintua oksalla puun" ja "Niin kuin muuttolintusen tie".

"Taide- ja käsityöteollisuutta tulee ylläpitää edelleen"

Suomalaiseen käsityöperinteeseen perehtynyt inkeroislainen Inkeri Marttila muistutti, että perinnekäsityötaitajien osaajia on ollut yhteiskunnassamme iät ja ajat.

– Taide-, käsityö- ja tekstiiliteollisuus on ylläpitämisen arvoinen asia. Esineiden vaaliminen on oma henkilökohtainen intohimoni, Marttila sanoi.

Tilaisuuden päätteeksi Mänttärin Sukuyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Kaisu Venäläinen ja historioitsija Leena Morottaja kukittivat liikkalalaisen Veino Vakkarin, joka sai Kalevalaseuralta taitajien ja tallentajien tunnustuspalkinnon Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston muistitietoaineistojen kartuttamisesta.

– Minä olen tällainen 85-vuotias elämänkoulun kasvatti. En ollut paikan päällä Helsingissä vastaanottamassa palkintoa, kun ajattelin, että siellä niin paljon professoreita ja muita oppineita paikalla. En olisi osannut käyttäytyä, hän sanaili saamastaan tunnustuspalkinnosta.

Tilaisuus päättyi yhteislauluna esitettyyn Kymenlaaksoon maakuntalauluun. Tarinailtapäivä järjestettiin nyt jo kolmannen kerran, kädentaitojen näyttely pidettiin ensimmäistä kertaa.

– Oli ilahduttavaa huomata, että tapahtuma kiinnosti ihmisiä ja Liikkalan VPK-talo täyttyi päivän aikana, Mänttärin Sukuyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Kaisu Venäläinen iloitsi.

Hän uskoi, että syntynyt perinne saa jatkoa ja tulee kehittymään.