KOUVOLA, LIIKKALA Maanviljelijä ja kotiseutuaktiivi Veino Vakkari kuoli 9. heinäkuuta 2026. Hän oli syntynyt Sippolassa 23. maaliskuuta 1933.
Veino muisteli viimeisen kesän aikana pitkää elämänpolkuaan ja totesi eläneensä hyvän elämän. Lapsuus Liikkalassa, Kauramäen kainalossa, oli turvallinen ja tapahtumarikas sekä perheen että laajan sukulais- jaystäväpiirin ympäröimänä, mutta sodat jättivät pysyvän jäljen herkän lapsen mieleen.
Aini-äidin saatellessa Veinon kanssa Arvo-isää jatkosotaan, jäi 8-vuotias Veino odottelemaan äitinsä syntymäkotiin, Mänttärinmäen Mäkelään, kun Arvo nousi junaan Liikkalan asemalla. Äidin odottaminen tuntui kovin pitkältä ja päättyi lopulta, kun itkuinen ja lapsen silminkin väsyneen oloinen äiti palasi asemalta. Tämä pienen pojan huoli vanhemmistaan oli mielessä vielä elämän viime hetkillä.
Varusmiesaikanaan nousi "kapinaan"
Samalla Mäkelän kalliolla Veino muisteli katselleensa ja kuunnelleensa, kun ”Viipuri palaa”. Kysymys oli ilmeisesti Viipurin pommituksista vuonna 1944. Sekä omat että läheisten sota-ajan kokemukset muokkasivat osaltaan Veinosta aktiivisen toimijan maanpuolustus- ja veteraanijärjestöissä.
Omana varusmiesaikanaan Veino tosin nousi ”kapinaan”, kun hänelle tarjottiin toisen luokan hiihtomerkkiä, vaikka hän oli vähän aikaisemmin sijoittunut Puolustusvoimien hiihtomestaruuskilpailuissa viidenneksi. Veino totesi merkkiä tarjonneelle korkea-arvoiselle upseerille, että koko maassa ei voi olla tässä tapauksessa kuin neljä ensimmäisen luokan merkin kantajaa ja että on nähnyt pelkästään omassa joukko-osastossaan useamman.
Toisen luokan hiihtomerkki jäi ojentajansa käteen, kun Veino kieltäytyi vastaanottamasta sitä. Veinon toimintaa ohjasikin aina vahva oikeudenmukaisuuden taju.
Lahjakas hiihtäjä satsasi hiihtoon koulun sijaan
Äiti ehdotti Veinolle maatalousopintoja, mutta lahjakas hiihtäjä päätti satsata hiihtoon tosissaan, eikä suunnitelmiin sopinut tuossa vaiheessa koulunkäynti. Kuusi vuotta kansakoulua sai riittää ja elämä koulutti nopeasti oppivaa lisää.
Aktiivisin hiihtoura päättyi aikuisuuden kynnyksellä 18-vuotiaiden SM-hopeamitalistina, kun työt kotitilalla ja jo pidempään ajatuksia hallinnut Raija Ruotila Raitakoskelta veivät päähuomion. Liikunta pysyi kuitenkin harrastuksena koko pitkän elämän.
Yhteistä taivalta rakkaan Raijan kanssa kertyi lähes seitsemän vuosikymmentä. Perheeseen syntyi neljä lasta. Maatilaa kehitettiin aktiivisesti. Työt tehtiin ajallaan eivätkä ainakaan lapset muista kesää ilman rakennusprojekteja. Veino suhtautui uteliaisuudella kaikkeen uuteen, eikä esimerkiksi koskaan rakennuttanut tilalle viljakuivuria, koska katsoi sen kannattamattomaksi investoinniksi. Peltomäessä sen sijaan murskattiin, kostutettiin ja säilöttiin rehuvilja samaan tapaan kuin AIV-rehukin. Karja kiitti ja saattoi viettää sisäruokintakauden pienessä hiprakassa.
Yhdistystoimintaa ja tunnustuksia
Etenkin Veino osallistui aktiivisesti lukuisten yhdistysten toimintaan. Ilman Raijan taustatukea ja ahkeruutta ei tämä olisi ollut mahdollista. Esimerkkeinä urheiluseurat ja -järjestöt, VPK, kotiseutu- ja tuottajajärjestöt, koulujen johtokunnat, osuustoiminnallisten yritysten hallintoelimet sekä Sippolan ja Anjalankosken valtuustot ja monet lautakunnat.
Viimeisten vuosikymmenten aikana mukaan tulivat vielä keuhkovamma- ja eläkeläisjärjestöt sekä muita säännöllisesti kokoontuneita ryhmiä. Raijan kanssa Veino kävi aktiivisesti kulttuuririennoissa ja tanssilavoilla sekä Lapissa, kun siihen työkiireiden helpottaessa tuli mahdollisuus.
Tunnustuksia aktiivisesta toiminnasta tuli runsaasti; jopa Tasavallan Presidentin myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ansioristi. Veino arvosti kuitenkin erityisesti Kalevalaseuran myöntämää tunnustusta Sippolan murteen vaalimisesta. Tästä Marko Wahlström otsikoi Niinipuussa osuvasti: ”Mänttärien alkukylän Liikkalan elävä tietopankki tuntee seudun puheenparren ja muun kansanperinteen”.
Veino Vakkari osallistui myös useiden kotiseutuaan käsittelevien kirjojen ja tapahtumien toteuttamiseen sekä muisteli Raijansa kanssa kansien väliin myös omaa elämäänsä. Hän oli toimeenpaneva voima monissa kotiseutuaan elävöittäneissä hankkeissa.
Tarinankertojalla hyvä muisti ja huumorintaju
Veino oli tunnettu erinomaisena tarinankertojana, missä hyvä muisti ja huumorintaju auttoivat. Viimeisinä vuosinaan hän vitsaili voivansa kertoa mitä vain, kun keitään muita ei ole enää väittämässä vastaan. Kun Helsingin Sanomat teki juttusarjaa 90-vuotiaan Suomen vuosikymmenistä, Mänttärin suku oli esimerkkinä ja Veino vahvana kommentoijana. Ankeisiin 1930-luvun vuosiinkin Veino löysi humoristista kerrottavaa pula-ajan tapahtumista jo hiukan ahdistuneelle toimittajalle.
Mänttärin ensimmäisille sukujuhlille Veino osallistui jo yksivuotiaana äitinsä kotitalon pihamaalla.
Sukujuhlat, sukumuseo ja Niinipuu-lehti olivat hänelle merkityksellisiä. Veino ideoi aktiivisesti kotiseutuun liittyviä juttuja Niinipuuhun ja tuotti niihin mainioita tarinoita. Kun Veino esimerkiksi sai käsiinsä Liikkalan omituisen puumerkkikapulan, hän etsi oitis kylästä lisää tietoja puumerkeistä, rautakankea myöten.
Veinon sydäntä lähinnä oli neljä sukupolvea käsittänyt perheensä. Hyvin tärkeitä olivat myös sukulaiset, ystävät ja koko kotiseutu. Sosiaalisena ja aktiivisena miehenä hän oli aina tervetullut mihin tahansa joukkoon. Veino jätti monta pysyvää jälkeä kotiseudulleen.
Kirjoittajat ovat Veino Vakkarin poika ja ystävä.
